Tämä teksti pohjautuu FM Kyllikki Krapinojan pitämään puheeseen Pyhän Henrikin ekumeenisen taidekappelin 20-vuotisjuhlassa 15.5.2025.
Minut kutsuttiin kertomaan tämän huikean rakennuksen synnystä siksi, että olin kappelin kannatusyhdistyksen valtuuskunnan ja hallituksen jäsen – käytännössä tiedottaja – sen noin kymmenen vuoden ajan, jonka suuren haaveen toteuttaminen kesti. Kappeli valmistuttua toimitin noista ajoista kertovan Pyhä, kaunis kala -kirjan ja parin viime vuoden aikana olen haastatellut kappelihankkeen keskeisiä henkilöitä tulevaa historiikkia varten.
Olen siis kysellyt, kuullut ja tallentanut monien ihmisten näkemyksiä siitä, miksi, minkälainen ja millä varoilla taidekappeli pitäisi rakentaa. Siksi kerron teille kappelihankkeen vaiheista nostamalla esiin haastattelemieni henkilöiden sitaatteja. Toistamisen arvoisia kannanottoja on paljon, lyhyeen puheeseen mahtuu niistä vain muutama. Siis lämmin kiitos kaikille teille, jotka olette suostuneet haastateltaviksi!
Taidekappelin idean isä ja kantava voima oli lokakuussa 2020 menehtynyt taiteilija-rovasti Hannu Konola. Taiteen ja uskonnon yhdistävä kappeli oli nuoruudesta lähtien Konolan näky ja unelma, jonka toteuttamiseksi hän teki kaikkensa.
Henkilö, jolla on ajallisesti ylivoimaisesti pisin ja läheisin kokemus Hannun haaveesta, on hänen vaimonsa Kaisa Konola. Hannu ja Kaisa kävivät samaa koulua Kuopiossa. Näin Kaisa kertoo:
”Hannu alkoi haaveilla omasta kappelista ja ateljeesta jo nuorena. Taitavana piirtäjänä hän teki kuvituksia paikallisiin lehtiin ja sai siitä pientä palkkiota. Taide oli hänelle niin tärkeätä, että hän piirsi ja maalasi kaiken aikaa. Olin 17-vuotias kun aloimme yhdessä suunnitella elämäämme. Jossain vaiheessa Hannu haaveili työstä maalaisseurakunnassa, jossa hän voisi saarnata, maalata ja metsästää. Hän olisi pappi, minä diakonissa ja kahvittaisin ihmisiä pappilassa.”
Niinhän siinä sitten kävikin – ainakin osittain: terveydenhuollon osastonhoitaja Kaisa Konola on yli 20 vuotta kuulunut Kappelin Ladyjen vapaaehtoisjoukkoon – erityisalueenaan kappelissa vierailevien kahvitus Ladyjen kahviossa.
Konolat olivat asettautuneet Turkuun, ja arkkitehti Benito Casagrandesta tuli heidän perheystävänsä. Kun Hannu Konola ajan myötä näki viisaaksi luopua oman ateljee-kappelin rakentamisesta, he kävivät yhdessä lukuisia keskusteluja taiteella saarnaamisesta, Casagrande kertoo:
”Voisiko taiteella saarnata? Maalaustaiteella, musiikilla, arkkitehtuurilla? Onhan kirkko aina taideteos, mutta voiko taiteella saarnata vielä syvällisemmin, vielä monipuolisemmin niin, että jokainen kävijä varmasti ymmärtää”, ystävykset ovat yhdessä pohtineet.
Aavistan, että monilla meistä on tähän kysymykseen vastaus: Kyllä voi!
1990-luvun alussa Hannu Konola luopui omalle kappelille varaamastaan tontista Hirvensalon Kaistarniemessä, ja kaikille avoimen kappelin paikaksi vahvistui Turun kaupungin kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen metsäinen mäennyppylä Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen uuden toiminta- ja palvelukeskuksen naapurissa.
Nyt nousee esille silloinen Turun ja Porin läänin maaherra Pirkko Työläjärvi, joka toimi Syöpäyhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtajana. Hannu Konola ja Benito Casagrande kävivät yhdessä esittelemässä hänelle kappelihanketta.
”Halusin tutustua turkulaisiin ja oppia ymmärtämään kaupungin henkistä ja hengellistä elämää”, Työläjärvi kertoi pari vuotta sitten. ”Otin kutsun vastaan. Tulin vakaumuksesta mukaan – en siksi, että minua pyydettiin kiinnostavaan tehtävään.”
Ekumenian ja avaran hengellisyyden pitkä jatkumo oli alkanut Pirkon elämässä jo koulutyttönä, kun hän sai uskonnonopettajakseen ortodoksisen kirjailijan ja ikonimaalarin Tito Collianderin. Suomen ruotsinkielisissä kouluissa käytetty Sigurd Enegrénin oppikirja maailman uskonnoista ja lähetystyöstä on kantanut Työläjärveä tähän päivään asti. Kirja on yhä kunniapaikalla hänen kodissaan.
”Siitä ovat peräisin ensimmäiset mielikuvani ekumeniasta ja sakraalitaiteesta. Kuvaamataidon tunneilla perehdyimme sakraalitaiteeseen, ja kotona äiti maalasi ikoneja.”
Loppusyksyllä 1991 kappelihanke oli jo hahmottunut niin, että oli aika kääntyä korkeimman kirkollisen tahon puoleen, Piispankadulla. Arkkipiispantalossa, jota silloin isännöin arkkipiispa John Vikström, järjestettiin kokous:
”Tuo kokous oli minulle ensimmäinen kohtaaminen taidekappelihankkeen kanssa. Muistan katsoneeni, että tällainen kappeli olisi vastaus tarpeeseen kirkossa ja maassamme. Olisi hienoa, jos kirkon ja taiteen lähentäminen sekä myös eri kirkkojen keskinäinen lähentäminen voisi toteutua Turussa”, Vikström muisteli kesällä 2023.
Arkkipiispantalon kokous johtikappelin kannatusyhdistyksen perustamiseen vuoden 1992 elokuussa. Tiedotustilaisuudessa julkistettiin kappelin nimi: Pyhän Henrikin taidekappeli. Nimeä oli ehdottanut John Vikström.
”Voisin tänäkin päivänä ehdottaa Pyhän Henrikin nimeä kappelille, koska Pyhä Henrik on yhteinen katolilaisille ja luterilaisille”, Vikström vakuutti kaksi vuotta sitten. ”Yhteinen taustamme nousee historian hämärästä. Nimellä on tärkeä symboliarvo. Se liittyy läheisesti kristinuskon alkuaikaan täällä. Lännen ja idän kristinuskon välillä on ollut kamppailua – lännen ja idän kamppailua Suomesta. Kuitenkin Pyhän Henrikin nimi on läheinen myös ortodokseille, ei suinkaan mikään ongelma.”
Tulevan kappelin kannatusyhdistyksen valtuuskunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin Pirkko Työläjärvi ja 1. varapuheenjohtajaksi John Vikström. Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin silloinen tuomiorovasti Jukka Paarma. Työlistalla oli kaksi isoa asiaa: minkälainen kappeli rakennetaan ja miten rakentaminen rahoitetaan.
Päätetiin järjestää kutsukilpailu ja kutsua osallistujiksi viisi arkkitehtitoimistoa. Heille järjestettiin elokuussa 1995 informaatio- ja keskustelutilaisuus. Siellä Hannu Konola lausui arkkitehdeille niin mieleenpainuvan ohjeen, että jokainen kappelihankkeeseen tavalla tai toisella osallistunut varmasti muistaa sen:
”Teidät on kutsuttu luomaan niin vaikuttava tila, että piru pyörtyy heti kynnyksellä.” Konolan mukaan selittämättömällä tavalla vaikuttava kirkkorakennus, mystinen ja salaperäisesti puoleensavetävä, on kaikkein tehokkainta myrkkyä pirulle.”
Arkkitehtikilpailun palkintolautakunta oli päätöksessään yksimielinen: Arkkitehtuuritoimisto Matti Sanaksenaho Oy:n suunnittelema Ikthys, mystinen maisemaveistos, on ylivoimainen voittaja.
Sanaksenaho vieraili kappelissa runsas vuosi sitten. Hän muisteli toimistonsa väen vähän nieleskelleen, kun saivat kutsun kilpailuun:
”Muina kutsuttuina olivat Suomen merkittävimmät kirkkoarkkitehdit. Ajattelimme, että tulimme juniorikortilla, ihan nuorina: Miten me pärjätään tässä? Mutta kokemattomuus osoittautuikin voitoksi kun selvisi, että kyseessä on rakennustyyppi, jollaista ei ole koskaan ennen Suomessa tehty: ekumeeninen taidekappeli. Kun esikuvia ei ollut, aloitimme puhtaalta pöydältä.”
”Kappelin muoto kasvoi maisemasta ja tehtävän ainutkertaisista lähtökohdista. Ei ole olemassa malliesimerkkiä kappelista, joka yhdistää taiteen ja eri kirkkokunnat ja on vielä kansalaiskeräyshanke”, hän kuvaili voittonsa jälkeen. Isoin juttu hänelle oli kuitenkin se, kun ”ihmiset ottavat rakennuksen käyttöön, täyttävät sen, ja siinä viriää oikea elämä”.
Kappelin rahoituksen suunnitteluun ja varojen hankintaan oli ryhdytty jo ennen arkkitehtikilpailua, ja kilpailun ratkettua hallitus perusti rakennus- ja varainhankintatyöryhmän. Ryhmän puheenjohtajaksi valittiin toimitusjohtaja Hannu Nieminen. Varojen saamiseksi myytiin grafiikan salkkuja ja kappelin pienoismalleja, järjestettiin tukikonsertteja ja otettiin yhteyksiä mahdollisiin rahoittajatahoihin.
Hallituksen puheenjohtajana toiminut Jukka Paarma muisteli pari vuotta sitten omaa suhdettaan varojenkeruuseen:
”Tuomiorovastina vierastin rahankeruuta, se ei ollut minun alaani. Rahankeruun hoitivatkin muut. Minun tehtäväni oli hankkeen vieminen eteenpäin ja kirkollisen sekä hengellisen näkökulman esillä pitäminen. Sitäkin tarvittiin.
Yksi, joka ei varojenkeruuta vierastanut oli Hannu Konola.
”Hannu teki valtavasti vapaaehtoistyötä unelmansa toteuttamiseksi”, Kaisa Konola kertoi. Lahjoituksina ja alennuksella saatiinkin sekä materiaalia että työtä: puutavaraa, rakennustarvikkeita, suunnittelua ja rakentamista.
”En muista, että olisimme koskaan olleet alakuloisia tai toivottomia sen suhteen, vaan elimme ihan riemullista elämää.”
Varojen hankkimiseksi oli tehty paljon töitä, mutta tulokset olivat laihoja. Näin jouduttiin toteamaan 1990-luvun lopulla. Horisonttiin nousi uhka koko hankkeen kaatumisesta.
”Usko kappelihankkeen toteutumiseen meni vähiin. Olin aika epäileväinen, tuleeko tästä mitään”, Jukka Paarma myönsi ja kertoi muistavansa luopumisen tunnelman kappeliyhdistyksen hallituksessa.
Paarma oli valittu Suomen ev.lut. kirkon arkkipiispaksi, Vikströmin seuraajaksi, vuoden 1998 joulukuusta alkaen. Hän toimi silti hallituksen puheenjohtajana vuoden 2000 maaliskuun loppuun asti.
Kannatusyhdistyksen hallituksen seuraava puheenjohtaja, viime talvena edesmennyt hallintojohtaja Pekka Soini katsoi, että taidekappeli on hankkeena niin suuri, ettei sitä voida toteuttaa vain yhden tahon varoilla:
”Eri instituutioiden rahoituksen lisäksi tarvitaan lahjoitusvaroja ja testamentteja.” Hän uskoi, että kappeli osoittaa tarpeellisuutensa, jos se saadaan rakennetuksi. Valmistuttuaan kappeli toisi Turkuun ”huomattavan arkkitehtonisen kohteen, joka on kunniaksi Luojalle.”
John Vikström totesi näitä aikoja muistellessaan, että kirkon edustajille kokemus varojen vähyydestä oli hyödyllinen:
”Meille oli uutta, että rakennushankkeen toteuttamiseen tarvitaan talkoohenkeä ja valmiutta uhrauksiin. Me kun olimme tottuneita siihen, että verovaroin rakennetaan se, mitä tarvitaan.”
Epävarmuus kappelin tulevaisuudesta jatkui. Arkkitehti pienensi rakennusta 20 prosenttia, mutta silti kustannusarvio nousi, eikä merkittäviä avustuksia saatu. Tuolloin harkittiin kappelin siirtämistä Ikituurin tai Turun Kristillisen opiston läheisyyteen. Sanaksenaho ei innostunut ajatuksesta:
”Rakennukset eivät ole esineitä, joita voidaan siirrellä paikasta toiseen. Ikthys on kasvanut juuri siitä maisemasta, ja siihen se sopii edelleen.”
Vuosituhannen vaihde oli kappelihankkeessa ankeaa aikaa. Koska riittävää rahoitusta ei löytynyt, hanketta ei voitu viedä aktiivisesti eteenpäin.
Valtuuskunnan puheenjohtaja Pirkko Työläjärvitoivoi kuitenkin edelleen, että pyrittäisiin yhä löytämään sopiva rahoittajataho. Häntä ei huolestuttanut Taidekappelin valmiiksi saattamisessa mikään.
”Minulla oli koko ajan silmissäni kuva kappelista kalliolla. Perusajatukseni oli: Kyllä tämä lohkeaa – kuin pala kalliosta, jolle kappeli rakennetaan. Asiat ratkeavat. Luotin Hannu Konolaan kuin pukki suuriin sarviinsa. Olin varma, ettei Konola suostu peruuttamaan unelmaansa. Uskoin että pääsen hänen kanssaan unelman toteuttamiseen myös omalta kannaltani.”
Työläjärvi kertoi ottaneensa yhteyttä Opetusministeriöön ja silloiseen opetusministeri Kalevi Kivistöön, joka ryhtyi arvioimaan mahdollista avustussummaa.
Keväällä 2002 Taidekappeli päätyi Wäinö Aaltosen museon Näkymätön kaupunki -näyttelyyn, johon oli koottu toteutumattomia suunnitelmia 1900-luvun Turussa. Museonjohtaja Päivi Kiiski-Finell piti Ikthys-taidekappelia yhtenä upeimmista ja omaperäisimmistä arkkitehtonisista ratkaisuista Suomessa. ”Siitä tulee Helsingin Temppeliaukion kirkkoon verrattava, ajassa kestävä kirkkorakennus”, hän hehkutti.
Parin vuoden pimeyden jälkeen keväällä 2003, alkoi näkyä valoa:
Suomen metsäsäätiö kiinnostui taidekappelista, Outokumpu Oy:n kanssa ryhdyttiin selvittämään yhteistyötä kuparin saamiseksi, ja Hartela Oy teki tarjouksen kappelin rakentamisesta. Rakennustoimikunta ryhtyi Hannu Niemisen johdolla hoitamaan kappelin toteuttamista.
Elokuussa hallitus totesi, että rahoituspohjaa saadaan! Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän, Opetusministeriön, kirkkohallituksen, Raision seurakunnan ja Åbo Akademin myöntämät varat riittävät kappelin saattamiseen hahmoonsa.
19. tammikuuta 2004, sopivasti Pyhän Henrikin muistopäivänä, solmittiin urakkasopimus Hartela Oy:n kanssa, ja kappelin rakentaminen alkoi.
Hartelan perheyhtiö teki runsaan vuoden kestäneen työn ilman voittoa. Ja kun taloudellisesti tiukoille joutuneen hankkeen maksut viivästyivät, Hartela ei perinyt velasta korkoa. Miksi? -kysymykseen vastasi silloinen toimitusjohtaja Heikki Hartela näin:
”Taidekappeli on arkkitehtonisesti niin hieno teos, että olisi ollut sääli, jos se olisi jäänyt rakentamatta.”
Hannu Niemisen mielestä Hartelan perheen Kyllä -vastaus oli kappelin tulevaisuuden kannalta ratkaiseva. ”Ilman sitä ei kappeli olisi pystyssä.”
Tämän rakennuksen, valtavan puuveneen tai kalan, seiniin on naputeltu 13 kilometriä mäntypuuta. Sen kaareva katto on verhottu kahdella tuhannella kuparisuomulla.
”Työ on pienimuotoinen, mutta se muoto! Sen toteuttaminen vaatii paljon kaikilta tekijöiltä, sanoi työmaan vastaava mestari Henrikki Hirvelä rakennustöiden alettua.
Kappelin valmistuttua hän ei suostunut päivittelemään työn hankaluuksia:
”Piirustukset olivat olemassa ja muoto tiedossa. Kun käytännön työ toi eteen kysymyksiä, Sanaksenaho poikkesi työmaalle sopimaan niistä paikan päällä. Ja kun tuli aika sijoittaa paikoilleen alttaripäädyn korkeat lasi-ikkunat, ne asettuivat täsmälleen niille varattuihin väleihin. Lasittajienkin puolella oli ammatti-ihmisiä”, Hirvelä totesi tyynesti.
Vihkimisjuhlassa 15. toukokuuta 2005 Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli oli täpötäynnä väkeä. Kuuntelimme kappelin vihkineen arkkipiispa Jukka Paarman sanoja:
”Kappeli kutsuu hiljentymään ja rukoilemaan kaksituhatluvun ihmisiä. Niitä, jotka kaipaavat voiman lähteitä matkalleen tai toivoa elämän kääntäessä pimeän puolensa.” Muistan hyvin nämä sanat.
Olin kiiruhtanut vihkimisjuhlaan uupuneena. Vakavasti sairastuneen kaksossiskoni elämä oli päättymässä. Kului muutama viikko. Luokseni tulivat hänen miehensäja poikansa, kokeneita ja uskollisia puuveneellä purjehtijoita kumpikin. Se, mitä he tulivat kertomaan, on tämän puheen viimeinen sitaatti. Se kertoo niiden kokemuksesta, jotka käyvät taidekappelissa ensimmäistä kertaa – myös silloin, kun elämässä on pimeän aika.
”Olemme kiertäneet Turun kirkkoja. Vanhat kirkot tuntuvat niin kolkoilta. Kun kävimme katsomassa sitä uutta Taidekappelia, jo ovella tulvahti vastaan tuttu puun tuoksu. Tuntui kuin olisi astunut sisälle omaan veneeseen.”
Kaksossiskostani tuli tiettävästi ensimmäinen tässä kappelissa siunattu vainaja. Meidän läheisten oli täällä hyvä olla.
Tässä samassa veneessä – tai suuren kalan sisuksissa – me kaikki nyt istumme ja täällä onhyvä olla. Matka jatkuu maailman myrskytessä. Emme kuitenkaan ole kaikkien myrskytuulten heiteltävinä, vaan etenemme lujassa ohjauksessa kohti turvallista satamaa.