Ekumeenisen Pyhän Henrikin taidekappelin 20-vuotisjuhla Turussa 15.5.2025.
Kirkon pysyvä haaste on elämänsä ja toimintansa jatkuva päivittäminen siten, että alkuperäinen sanoma pääsee tavoittamaan ja puhuttelemaan kulloisenkin ajan ihmisiä.
Tämän kutsumuksen ja haasteen kanssa maailman kirkot ovat painiskelleet erityisen intensiivisesti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Tästä velvollisuudesta oltiin tietoisia ensimmäisenkin maailmansodan jälkeen. Sen osoitti arkkipiispa Nathan Söderblomin ideoima ja koolle kutsuma Tukholman kokous vuonna 1925. Tämähän oli nykyhistorian ensimmäinen suuri ekumeeninen kokous, jonka 100-vuotismuistoa vietämme tänä vuonna.
Kirkkojen Maailmanneuvostossa on sen perustamisesta alkaen tällainen ajankohtaisuuden ja merkityksellisyyden tavoittaminen ollut selkeä pyrkimys ja tavoite. Monessa asiassa on oltu eturintamassa aistimassa miten maailma on muuttunut, ja on pohdittu miten muutoksiin olisi reagoitava. ”A Church for Others”, Kirkko muita varten, on tällöin ollut eräs johtava ja inspiroiva visio – Dietrich Bonhoefferin innoittamana.
Tällaiset pyrkimykset ja ponnistelut leimasivat myös Toista Vatikaanin konsiilia 1960-luvulla. Olihan sen keskeinen tavoite ja teema juuri päivittäminen, aggiornamento.
Maamme kirkoilla on näinä vuosikymmeninä ollut oma aggiornamentonsa siihen liittyvine uudistuksineen, keskusteluineen ja vastakkainasetteluineen.
Tätä ajankohtaisuutta ja merkityksellisyyttä kirkot eivät ole tavoitelleet vain toiminnassaan vaan myös esimerkiksi uusien kirkkorakennusten rakentajina. Voimme ajatella, että Hannu Konola tunsi olevansa tällaisen haasteen edessä, kun hän aikoinaan unelmoi kappelista, jossa usko ja taide voisivat yhdessä koskettaa ja puhutella tämän ajan ihmisiä, tulkita ja kuvata tilannettamme siinä maailmassa jossa juuri nyt eletään.
Selvänä osoituksena tästä tietoisuudesta meillä on täällä kappelin etuosan ikkunoissa kaksi suurta taideteosta, kaksi lasireliefiä, joissa Hannu on kuvannut ihmisenä olemisen sekä vaikeutta että ihanuutta.
Kappelin vihkimisjuhlan yhteydessä pitämässäni saarnassa 20 vuotta sitten yritin tulkita näiden ikkunoiden sanomaa. Vasemmalla olevaa ikkunaa tulkitsin näillä sanoilla:
”Paikoin lasin pinta on sileä ja kirkas, paikoin rosoinen – niin kuin meidän ihmisten elämä, meidän ihmisten yhteiskunta, meidän ihmisten maailma.
Ikkunan rosoisilla alueilla on haavoja muistuttavia läikkiä.
Elämän ja maailman rosoisuuden keskellä ihmistä lyödään haavoille.
Tulee ristiriitojen ja pettymysten haavoja, nöyryytettyjen ja hylättyjen haavoja, lyötyjen ja laiminlyötyjen lasten, kiusattujen nuorten, unohdettujen vanhusten haavoja.
Läikkien lukumäärä on viisi. Viisi niin kuin Jeesuksen haavat käsissä, jaloissa ja kyljessä.
Meidän haavamme ovat Kristuksen haavoja, hänen joka astui alas tänne elämän rosoisuuteen ja samastui meidän kanssamme aina kuolemaan asti.
Tämän ikkunan nimi onkin PASSIO, Kärsimys.”
Mikä voisi olla tämän ikkunan sanoma nyt 20 vuotta myöhemmin? Miten tämä Hannun taideteos olisi nyt tulkittava ja päivitettävä?
Ikkunan ja sen läikkien alkuperäisestä sanomasta ei tarvitse mielestäni mitään poistaa. Tältä osin mikään ei ole muuttunut. Tämän päivän haavamme ovat samoja kuin ennen, muutamat ehkä entistä syvempiä. Mutta läikkien tulkintaan ja viestiin on kuitenkin tullut nykytilanteen vaatima lisäys, eräs uusi sävy.
En muista milloin meillä olisi viimeksi ollut niin monta samanaikaista kriisiä maanosassamme ja maailmassamme kuin nyt.
Autoritääristen ja populististen liikkeiden ja johtajien määrä kasvaa. Kansainvälinen oikeusjärjestys horjuu. Ukrainassa riehuu sota ja koko maanosamme turvallisuus on uhattuna. Ilmasto lämpenee, jäätiköt sulavat, tulvat ja maastopalot yleistyvät. Kesämökillä pajulinnun pensaikko on hiljentynyt ja kärpässiepon pönttö riippuu tyhjänä.
Tämä merkitsee sitä, että kappelimme ikkunan läikät kertovat meille tänä päivänä myös kasvavasta toivottomuudesta ja ahdistuksesta. Tulevaisuudenusko on nyt koetuksella.
Nykytilanteessa tarvitsemme siten kykyä kestää. Olemmehan jo ehtineet oppia uuden hienon sanan, resilienssi, kriisinkestävyys, vastustus- ja uudistumiskyky. Tätä kykyä tarvitsemme nyt sekä yhteisönä että yksilöinä. Meillä on siis sekä sosiaalisen että myös henkisen vastustus- ja uudistumiskyvyn tarve.
Kappelissa on tietysti lähinnä kyse henkisestä vastustuskyvystä, jolla on myös selkeä hengellinen ulottuvuus. Viime aikoina on ruvettu puhumaan eksistentiaalisesta terveydestä. Siihen viitataan myös maailman terveysjärjestön, WHO:n, uusitussa terveyden määritelmässä. Siinä on terveydelle annettu uusi ulottuvuus, neljäs ulottuvuus.
Sen mukaan terveyteemme kuuluu ei ainoastaan fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi, kuten edellisessä määritelmässä sanottiin, vaan myös henkinen ja hengellinen hyvinvointi, ”spiritual wellbeing”. Tällä tarkoitetaan kykyämme selviytyä olemassaolomme perimmäisten kysymysten kanssa.
Vähemmästä ei tänä päivänä ole kyse, kun elämämme perusturvallisuus on uhattuna monenlaisten ahdistavien kriisien keskellä.
¤ Miten voisimme nyt vahvistaa tätä henkistä ja hengellistä hyvinvointia, tätä eksistentiaalista vastustuskykyä, resilienssiä?
Tämä sana ei ollut vielä käytössä kun Hannu teki tämän taideteoksen, mutta siinä hän on kuitenkin ennakoinut vastauksen tähän ajankohtaiseen kysymykseemme.
Rosoisen lasipinnan läikkien keskellä on kolme sanaa – usko, toivo ja rakkaus – jotka voivat auttaa meitä kun yritämme päivittää tätä ikkunaa.
¤ Pari vuotta sitten sain lahjaksi hartauskirjan, jonka titteli kuuluu ”Jag har slagit upp mitt tält i hoppets land”, Olen pystyttänyt telttani toivon maassa.
Voimmeko tähän yhtyä? Seisooko telttamme tänä päivänä todella toivon maassa? Liian usein tuntuu siltä, että se seisoo toivottomuuden maassa. Erityisesti nuorten usko tulevaisuuteen on nyt uhattuna. Siitä kertovat hälyttävät tutkimustulokset.
Mitä toivo on?
Toivon erityinen vertauskuva on ankkuri. Toivo ei siis ole vapaasti leijuvaa optimismia – sitäkin tarvitaan nyt – vaan se on ankkuroitu tukevaan pohjaan. Toivomme on ankkuroitu johonkin, johon luotamme, johon uskomme. Usko on toivon perusta.
Mitä sitten usko on? Usko on lupauksiin luottamista, lupauksiin uskomista. Tästä meillä on sekä uusia että vanhoja esimerkkejä.
1800- ja 1900-lukujen taitteen uljas ja rohkea usko jatkuvaan kehitykseen kohti yhä valoisampaa tulevaisuutta perustui luonnontieteen ja teknologian silloisiin suuriin ja innostaviin lupauksiin.
Raamattu puolestaan on täynnä esimerkkejä siitä, miten uskon ihmiset olivat Jumalan lupauksiin rohkeasti luottavia ihmisiä. He lähtivät liikkeelle Jumalan lupauksiin luottaen ja uskoen – kuten Aabraham aikoinaan oli tehnyt, tämä uskon erityinen esikuva.
Minkälaisiin lupauksiin saamme tänään uskoa?
Puhumme kovista ja pehmeistä arvoista.
Nykytilanteessa joudumme ilman muuta luottamaan moniin tieteen, tekniikan ja talouden nk. kovien arvojen lupauksiin, valitettavasti jopa aseiden lupauksiin Ukrainan tulevaisuutta ja myös omaa tulevaisuuttamme ajatellen. Mutta onneksi meillä on myös muita lupauksia, joiden varaan saamme rakentaa tulevaisuudenuskomme ja vastustuskykymme, eksistentiaalisen terveytemme.
Tästäkin passion ikkuna kertoo ja muistuttaa meitä. Alhaalla melkein lattiatasolla on Jeesuksen ihana lupaus, joka kaikuu rosoiseen ja uhkaavaan todellisuuteemme: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät”.
Tämä Jeesuksen lupaus tekee passion ikkunan kuvaaman todellisuuden uskon ja toivon maaksi. Jeesuksen lupaus läsnäolosta luonamme vakuuttaa meille, ettei tämä rosoisuuden maa kuitenkaan ole toivottomuuden maa.
Tällaisessa lupauksen, uskon ja toivon maassa seisoo telttamme tänä päivänä.
Juutalaisessa ja kristillisessä uskossa teltta on muistutus Israelin kansan erämaavaelluksesta kohti luvattua maata. Siten teltta on liikkeellelähdön, matkalle lähdön, erityinen symboli. Kyseessä on lähtö keskeneräisyyden maasta sitä maata kohti jossa Jeesuksen lupaus täyttyy.
¤ Tässä kappelissa saamme siten suunnata katseemme edessä olevaa toista ikkunaa kohti – lähteä liikkeelle sitä kohti. Siellä Hannu Konola on kuvannut Jeesuksen läsnäololupauksen täyttymyksen Pyhän Hengen erityisellä symbolilla, kyyhkysellä.
Ruotsalainen professori ja piispa Gustaf Aulén on sattuvasti todennut, että Pyhän Hengen aikamuoto on preesens. Pyhässä Hengessä Jumala on luonamme tässä ja nyt. Jeesuksen lupaus läsnäolosta käy toteen kun Pyhä Henki vuodatetaan ensimmäisenä helluntaina.
Ja se käy toteen tänäkin päivänä kun Jumala henkensä kautta on läsnä pyhässä Sanassa ja pyhissä Sakramenteissa.
Jumala on luonamme muuallakin. Pyhä Henki on Raamatun mukaan rakkauden ja laupeuden henki. Näin ollen laulamme tutussa Taizé-laulussa: Ubi caritas et amor Deus ibi est, Missä rakkaus ja laupeus siellä Jumala on.
Pyhässä Hengessä Jumala on läsnä ei ainoastaan henkilökohtaisessa elämässämme vaan myös luonnossa, yhteiskunnassakin. Täällä rakkaus toteutuu oikeudenmukaisuutena, vapautena, tasavertaisuutena ja solidaarisuutena. Täälläkin Jumala on läsnä, vaikka sekularismin ideologia on aikoja sitten antanut Hänelle karkotusmääräyksen julkisesta elämästä – määräyksen, jota Jumala uskomme mukaan on kieltänyt noudattamasta.
Taizé-laulun hengessä sanomme: Missä oikeudenmukaisuus ja vapaus siellä Jumala on. Missä tasavertaisuus ja solidaarisuus siellä Jumala on.
Tänä vuonna juhlimme kirkoissamme Nikean uskontunnustuksen 1700-vuotismuistoa. Tässä tunnustuksessa Pyhää Henkeä kutsutaan Eläväksitekijäksi. Pyhän Hengen kautta Jumala jatkaa luomistyötään maailmassamme. Pyhä Henki voi siten jatkuvasti uudistaa ja vahvistaa meitä ihmisiä, kirkkojamme, yhteiskuntaamme, koko luomakuntaa. Siitä muistuttavat meitä kevään valkovuokot ja koivujen hiirenkorvat.
Tähän uskoon Pyhään Henkeen eläväksitekijänä saamme kriisien keskellä ankkuroida toivomme, kiittää ja iloita.
Kappelin toisen ikkunan nimi onkin JUBILATE, Riemuitkaa – Jubilate, joka sattuu olemaan viime sunnuntain nimi ja teema, ja täten siis kappelimme juhlaviikonkin teema.
Päivittäessämme 20-vuotiasta ekumeenista taidekappeliamme saamme todeta, että tänä monenlaisten kriisien ja ahdistusten aikana tämä kappeli on teltta toivon maassa.