Mikko Paakkola: TAIVAANKELTAISTA

Taivaankeltaista

”Näyttelylläni on yksinkertainen pohja: abstrakti maalaustaide sen puristisimmassa muodossa. Mutta tämän taustalta löytyy hyvin epäpuristinen tarina.

Takavuosina työskentelin residenssissä Pariisissa. Minulla oli siellä galleristi ja kaikki, oli pelejä ja vehkeitä ja seuraelämää. Ja niin kuin elämään kuuluu, kuolema kolkutti. Galleristin isä siirtyi täältä ikuisuuteen. Tässä ei ollut mitään draamaa, kaikki me kuolemme kuitenkin ja herra oli ehtinyt elää pitkän ja onnellisen tai vähemmän onnellisen elämän. Draaman kaareen kuului kuitenkin se, että minut kutsuttiin hautajaisiin. Mumistuani jotain vainajan arkun äärellä siirryin penkkiin ja kuuntelin munkkilatinaa, josta en paljoakaan ymmärtänyt.

Tuijotin tunnin verran kirkon ikkunoita, paremman tekemisen puutteessa. Niiden muoto oli kapea ja kaunis holvikaari. Kaikkihan me tiedämme, että tämä malli pohjautuu lujuuslaskelmiin, holvaus kestää mahdollisimman tehokkaasti sen yläpuolelle koottavan rakennusmassan painon. Mutta esiintymistapojensa vuoksi liitämme tämän muodon vääjäämättä arkkityyppisiin ja sakraaleihin muotoihin siitä syystä, että kohtaamme holvikaaret useimmiten uskonnoille pyhitetyissä paikoissa. Harvan kotona tarvitsee varata tilaa kolmekymmentä metriä ylöspäin.

Silmieni edessä oli pyhän kosketus. Se valo. Ikkuna on yksinkertainen laite. Se päästää valon lävitseen. Mutta kirkossa siihen liittyi muutakin. Se ei päästänyt lävitseen vain päivänvaloa, se toi muassaan lasimaalausten värin. Sellaisen taivaankeltaisen. Sellaisen, jossa kuuluu Colplayn laulu, It’s all yellow ja jonka myötä kaksitoista grammaa voi liihottaa sinne jonnekin.

Tarinalla on tarinansa. Tämä kertoo siitä, että maalauksen takana on puristisimmillaankin jotain muuta kuin maalaustaide. Eikä taivas ole aina sininen. Se voi olla myös keltainen.”

Mikko Paakkola